On lähes luonnonlaki, että vuonna 1953 syntynyt filosofi julkaisee vuonna 2022 kirjan, jossa hän tekee yhteenvetoa elämäntyöstään sekä kuvaa uransa avaintapahtumia ja -vaikutteita sekä hänelle tärkeitä ihmisiä ja kohtaamisia. Mutta on luonnonoikku, että ”Hyvinkään miehestä” kasvaa suomalaiseen kulttuurimaisemaan inhimillisyyden kevätsointinen airut ja raikastavasti kohottava alkuvoimainen hahmo nimeltä Esa Saarinen.

Kannustaja

Esa Saarinen on harjoittanut kannustavaa positiivista filosofiaa jo ennen kuin aloimme puhua positiivisesta pedagogiikasta ja hyvän huomaamisesta ja ennen kuin positiivisen psykologian teoriat olivat Suomessa laajemmin tunnettuja. Mutta Saarinenkin on tarvinnut rohkaisijoita voidakseen kasvaa sellaiseksi, sellaisena.

Kirjassaan Saarinen listaa kannustajia elämänhistoriansa varrelta. Kouluvuosien uskonnon opettaja ja ”suuri ymmärtäjäni” Inkeri Keinänen Hyvinkäällä. WSOY:n johtaja Hannu Tarmio, jonka kanssa keskusteleminen ”avasi sisäisiä ovia ja nosti itsetuntoa”. Filosofilegenda G. H. von Wright, joka osoitti kiinnostuneisuutta ja jonkinlaista ymmärrystä nuoren filosofin E. Saarisen julkaisemaa Punkakatemia-kirjaa kohtaan. ”Tunsin lämpöaallon. Tunsin vahvistuvani. Kun keskusteluhetki sitten oli ohi, koin saaneeni korkean tason siunauksen hankkeilleni.”

Kun olet saanut, voit antaa. Johtamisajattelija Charles Handy on puhunut kultaisesta siemenestä, joka tarkoittaa rohkaisua ja myönteistä arviota omasta itsestä ja omasta kyvykkyydestä joltakin ihmisen itsensä arvostamalta toiselta ihmiseltä. Esa Saarinen on antanut myös minulle tällaisen siemenen. Puhelu oli lyhyt, mutta jäi mieleeni. Ajankohta on todennäköisimmin kesä 1996. Vastaan punaiseen Ouno-lankapuhelimeemme kotonani Järvenpäässä. ”Täällä on Esa Saarinen hei. Oletko sinä se Jussi Koski, joka väitteli hiljattain Gadamerista?” – ”Joo…” – ”Erittäin rohkeasti kirjoitettu. Hieno työ.” – ”Ööö, kiitos…”

Kiitän uudestaan nyt, reilu neljännesvuosisata myöhemmin. Kultainen siemen pysyy ja vaikuttaa meissä. Juuri siksi se on kultainen.

Kohottavat sanat ihmiseltä toiselle ovat tärkeitä erityisesti myös siksi, että kukaan ei välty niiltä toisenlaisiltakaan sanoilta. Erityisen alttiita vinoilulle ja joskus jopa vihalle ovat uusien polkujen etsijät, uomaelämän haastajat. ”Oletko jäänyt vaillinaiseksi vitusta?” kysyi akateemikko Oiva Ketonen nuorelta Esa Saariselta. Ketonen ei mitä ilmeisimmin arvottanut korkealle Saarisen yhdessä M.A. Nummisen kanssa kirjoittamaa Terässinfonia-kirjaa. Tämänkin tarinan Saarinen kertoo mutta myös sen, että Ketosesta tuli sittemmin hänen perheystävänsä, ajattelutavan eroista huolimatta.

Luovalle ihmiselle ja ihmisen luovuudelle tärkeitä eivät ole ainostaan yksittäiset kannustavat ihmiset vaan myös kukoistusta ruokkivat vuorovaikutusyhteisöt. Saarisen uran alkuvaiheessa tällainen kukoistuksen ympäristö oli Helsingin yliopiston filosofian laitos, joka salli ”moninaisia energioita”. Saarinen kiittää erityisesti Ilkka Niiniluodon johtajuutta. Akateemisen uran viimeiset parikymmentä vuotta nostavan, hyväksyvyystunnelmaisen ympäristön tarjosi Teknillinen korkeakoulu, sittemmin Aalto-yliopisto Otaniemessä. Tuotantotalouden laitokselle vakinaistetussa virassa Saarista ei kahlinnut ”oikeaoppisuuden järjestelmä” vaan hän koki olevansa vapaa innostumaan ilmiöistä ”yli sen, mitä ’teemat’ määräävät”.

Katalyytti

Saarisen tavoitteena on ollut, että hänen luennoillaan nolousvapaat ja keskinäiskannustavat vuorovaikutustilanteet ja ystävällinen hyväksyvyystunnelma kannustavat kaikkia osanottajia kasvuilkamoimaan syvyysyhteydellisessä yhteisajatteluavaruudessa, jossa myös turvataan keskeytymättömyys ajattelun liikkeessä ja mahdollisuus unohtua omiin ajatuksiinsa. Pafos-seminaareissaan Saarinen on skaalannut kannustamista tavalla, jolle kyynikot ovat tuhahdelleet mutta jonka moni on kokenut käänteentekeväksi.

Johtamiskouluttajana yksi viime vuosina käyttämäni esimerkki on ollut Järvenpään K-Citymarket ja kauppias Markku Hautala. Hän on lähettänyt henkilöstöään Saarisen Pafos-seminaareihin ja osallistunut itsekin ainakin seitsemän kertaa. En alun perin tiennyt tai ainakaan muistanut Hautalan Pafos-yhteyttä. Valitsin casen työkalukseni, koska Järvenpään cittari on perheemme lähikauppa; koska järvenpääläisenä omakohtaisesti nautin cittarin poikkeuksellisesta asiakaskokemuksesta; ja koska johtamisen kehittäjänä inspiroidun siitä, että hyvä johtaminen näkyy kaupan arjessa, joka hyllyvälissä. Olen varma, että Hautala on saanut Saariselta jotakin, joka on osaltaan auttanut häntä rakentamaan Järvenpään cittarista maailman parhaan ruokakaupan (IGD Awards 2019, Store of the Year Award).

Hyvä kiertää. Intohimo tarttuu. Kannustus tehoaa. Rohkaisu auttaa rikkomaan rajoja. Siellä kaupan hyllyvälissä, työpäivän jälkeisessä ruuhkassa ajateltuna tämä ajatus on arkisen ylevä.

Kätilö

Sokrateen tarjoaman esikuvan mukaisesti Saarinen on halunnut saada ihmiset ajattelemaan, koska ”tarkemman ajattelun puuttuessa ajattelu on tuulten vietävänä ja omaksuu mitä sattuu”. Saarinen mieltää itsensä ihmisten palvelijaksi ja ajattelun kätilöksi, ei systeemiä rakentavaksi teoreetikoksi. Luennoillaan hän on halunnut ”luoda ajattelun ja ajattelun ajattelun tilanteita, joissa ihmiset voivat ajatella, mitä oikeastaan ajattelevat todella tärkeistä asioista”.

Saarinen on muistuttanut siitä, kuinka ajattelun ihmevoiman avulla ihminen voi nostaa itsensä ylös ja ulos siitä, mitä nyt on. ”Ajattelun ihmevoima syntyy siitä tosiasiasta, joka on luonteeltaan kuin hengitys, että ajatuksesi voi hetkessä ylittää minkä tahansa räpiköintilätäkön ja seireenikutsun, kohota ulos pienoispiehtaroinneistaan ja kipitysuomista, repiä itsensä irti ärsykealistuksista ja asettua soittamaan yhdessä Jimi Hendrixin kanssa.”

Mutta ajattelun ihmevoima ei toteudu ilman ajattelijan omaa aktiivista panosta: ihminen on vastuussa omasta ajattelustaan eikä tätä vastuuta voi ulkoistaa. ”Jokainen joutuu jatkossakin, tulkitsen, edelleen ja ikuisesti päättämään, mihin uskoo ja mitä painottaa, mitä päättää ja mihin valheisiin suostuu mukaan, vaikka kaikki maailman tieto olisi saatavilla miten nopeasti, laajasti ja kattavasti. Tulkinnan, soveltamisen, punninnan pakko ei poistu.”

Ihminen voi uudistaa ajatteluaan niinkin yksinkertaisella tavalla kuin omaksumalla ja ottamalla käyttöön ”edes jonkin uuden sanan”. Tämä tietysti edellyttää sitä, että ihminen etsiytyy raikastavasti kohottavien uusien sanojen pariin ja herkistyy huomaamaan itselleen potentiaalisesti merkityksellisiä uusia sanoja ja kahvakäsitteitä. Tämä puolestaan edellyttää ajankäytöltä ja tarkkaavaisuuden kohdentamiselta jotakin muutakin kuin iltapäivälehtien uutisvirtaotsikoiden klikkailua. Vastuu on ihmisellä itsellään ja tähän vastuuseen Saarinen on ihmisiä halunnut herätellä.

Teemestari

Saarinen muistuttaa akateemisen elämän virittyvän pitkälti ”väitöskirjan tekoon ja väistöstilaisuuden dramatiikkaan”. Oman toimintansa hän huomaa kuitenkin kasvaneen etäälle väittämisestä. Sen sijaan se on jalostunut kätilöiväksi, avausehdottavaksi, herkkyystunnustelevaksi, vapautuvuusinnostavaksi kutsuksi kasvuilkamointiin.

Minun on helppo samaistua Saarisen taipumukseen ja tyyliin ajatella epäväittävästi. Oman väitöskirjani prologissakin kirjoitin, että tutkimukseni on oikeastaan kysymyskirja, ei väitöskirja, ja pikemminkin seikkailukertomus kuin tietokirja. Väitin toki sen verran kuin väitökseltä vaadittiin. Ehkä tämä oli sitä Saarisen mainitsemaa rohkeutta, jota en nuorena (nykyistä nuorempana) intomielenä itse rohkeudeksi tunnistanut.

Saarinen on edifioiva filosofi Richard Rortyn kuvailemalla tavalla. Hän on kiinnostuneempi siitä, ”mitä voisi olla” ja siitä ”kuinka voisin ymmärtää toisin ja tehdä uudella ymmärrykselläni jotakin" kuin siitä "mitä on" (nämä lainaukset väitöskirjastani). Hän ei halua väittää; hän haluaa vapauttaa. Hän haluaa, että filosofia liittyy elämään. ”Tärkeämpää kuin uusi tieto on ajattelun liike.” Edifioiva filosofi ruokkii keskustelua etsimällä ja ehdottamalla uusia, kiinnostavampia ja hedelmällisempiä puhetapoja ja itseymmärryksen tapoja, jotka voivat samalla olla uudenlaista toimintaa synnyttäviä yksilön, työyhteisön tai kokonaisen yhteiskunnan ja kulttuurin tasoilla. Tämä edifioiva tiedonintressi sisältyy myös Saariselle tärkeään sokraattiseen periaatteeseen: ”  – –  elämä, joka ei tutki itseään – siis pohdi vaihtoehtoja, avaudu kohti uskomatontakin – ei ole elämisen arvoista”.

LILA-romaanissaan Robert M. Pirsig esittää rortylaisen position vertauksen avulla: ihmisen ajattelukoneisto on kuin teekuppi, johon ei voi lisätä uutta teetä ennen kuin vanhaa teetä on heitetty pois. Saarinen on kannustanut meitä heittämään pois vanhaa teetä, verbaali-innovoimaan ja täyttämään kuppimme yhä uudenlaisilla käsiteblendeillä, jotka auttavat meitä nousemaan kasvuilkamoivasti kipitysuomistamme ja räpiköintilätäköistämme pintakalvomaailman tuolle puolen, kohti keveyden valoa, kohti inhimillisyyden kevätsointista kirkkauslupausta. Täryjyräkiihkoisesti mutta samalla raikastavan kohottavasti ja avausehdottavasti hän on kätilöinyt kirjojensa lukijoista ja luentojensa osallistujista itsenäisiä sieluja, jotka – hössötyspinnallisen hypetyksen sijaan – kykenevät tarttumaan elämän suureen kantoaaltoon, hyödyntämään oman ihmissuuruutensa soluvoimaa ja vuorovaikuttamaan keskinäiskunnioittavasti, ilman ilkeyssärmää. – Lyhyemmin: ”Filosofian tulee auttaa ihmisiä elämään paremmin”.

Saarisen elämäntyö on saanut eri muotoja, mutta aina pyrkimyksenä on ollut elämänkuoleman torjuminen ja tuloksena varmasti toisinaan jopa eläväkuolleitten herättäminen takaisin henkiin. Saarinen on tuottanut suomalaiseen kulttuuriin mittavan myönteisen mielijalanjäljen ja hänen ylärekisteri-inspiroitunut kielijalanjälkensä on uniikki. Saarinen viittaa M.A. Nummisen tekniikkaan luoda uutta todellisuutta omaperäisen puheen kautta; tähän samaan myös Saarinen itse on yltänyt, kirjoitustuotteliaasti suomen kieltä taikakoskettaen.

Kirjoitan näitä sanoja arvostavasti ja muistelen aikaa 1990-luvun puolivälissä, jolloin joku (ehkä vain realistinen ja hyväätarkoittava) normaalitieteen edustaja kehotti minua poistamaan esasaarisia väitöskirjani lähdeluettelosta. Yhtään en poistanut ja kuusi Esan kirjaa sinne jäi – toki varmuuden vuoksi myös 636 muuta lähdettä. Mutta kyllä nuo kuusi kirjaa joitakin ärsyttivät aika lailla.

Rokottaja

Saarisen itsensä mukaan ”E. Saarisen elämä, toteutuneena polkuna, ei ole ollut suunnistusta kohti tiedossa olevaa määränpäätä”. Se näyttäytyy  pikemminkin mahdollisuuksien antamisena mahdollisuuksille. Tähän ajatukseen kiteytyy Saarisen koko elämänfilosofia.

Vaikka myös Sokrates ja Sartre ja moni muu ovat Saariselle tärkeitä, hänen elämänfilosofiansa ytimessä on Matti Nykäsen kiteyttämä ajatus: ”Sun pitää antaa tsaanssille mahdollisuus”. Viittaamalla elämäntyönsä itsearvioinnissa Matti Nykäseen Saarinen osoittaa kykenevänsä näkemään arvoa, ylevää ja ahaa-voimaa myös siellä, missä joku toinen on nähnyt vain Seiska-lehden lööpin ja ivanaurun aiheen.

Esa Saarinen mieltää itsensä sokraattiseksi filosofiksi, jonka ylin tehtävä on palvella ja auttaa. Elämäntyönään Saarinen on kannustanut maailmaan heitettyä ihmistä tarttumaan mahdollisuuksiin, avautumaan uudelle, ajattelemaan itse, aktualisoimaan potentiaaliaan ja tulemaan omaksi itsekseen, subjektiksi.

Saarinen on ollut valovoimainen yhden miehen kansallinen rokotusohjelma kyynisyyttä ja elämänkuolemaa vastaan. Kirjoissaan ja luennoillaan hän on ohjannut meitä tunnistamaan ja hylkäämään toiminta- ja puhetapoja, jotka turruttavat meidät uomakipittämään keppihyypiöiden latistusmankeleissa ja al(t)istavat meidät pienisieluisuuslantakasojen pierunpölähdyksille, piinapöpinöille, typeryystylleröinneille ja muille niljakkuuksille.

Jatkoa elämäntyölle odottaen.

Respect.

Saarinen, Esa 2022. E. Saarisen ajatuksia elämästä, rakkaudesta & ajattelun ajattelusta. Helsinki: WSOY. Luettu Elisa Kirjasta hankittuna e-kirjana.

Kirjoituksessa on tarkoituksellisesti käytetty runsaasti Saarisen kirjasta poimittuja esasaarismeja. Lainausmerkkipöhön välttämiseksi niitä kaikkia ei ole merkitty lainausmerkein. Pic by Nathan Dumlao, Unsplash