Ihmisen ikävä toisen luo
”Minulla ei ole yhtään ystävää, vain muutama tuttava, joka kuvittelee pitävänsä minusta ja olisi kenties pahoillaan, jos jäisin junan alle ja hautajaispäiväksi sattuisi sade.” –Bernardo Soares
Yksin
Yhteiskunnassamme yksinäisyys on ongelma. Monilla sitä on liikaa. Useat tarvitsisivat sitä lisää (alone-tyypin yksinäisyyttä, ei lonely-yksinäisyyttä). Mutta mitä yksinäisyys on, miten se vaikuttaa ja millaisia paradokseja siihen liittyy? Kysykäämme aiheesta ensiluokkaiselta fiktiiviseltä kokemusasiantuntijalta, lissabonilaiselta apulaiskirjanpitäjä Bernardo Soaresilta.
Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan kuvitteellinen kirjoittajahahmo Soares on yksi maailmankirjallisuuden tarkkanäköisimmistä yksinäisyyden, eristäytyneisyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen analyytikoista – ja yksinäisyyden ruumiillistuma itsekin. Hänelle yksinäisyys on eksistentialistinen tosiasia ja elämän oletusasetus. Se on jotakin, jota hän samanaikaisesti estetisoi, romantisoi ja suree. Jotakin, johon hän pyrkii ja josta hän pyrkii pois.
Soaresin kuvaukset tarjoavat yksinäisyydessä rypemisen sanastoa ja puukon käännettäväksi omissa haavoissamme, mutta myös balsamia haavoihimme; niistä voi vähintäänkin löytää ymmärrystä siitä, mitä on olla ihminen. Soares itse kärsii yksinäisyydestä, valitsee sen kuitenkin aktiivisesti – ja lopulta taas kärsii siitä.
Muisto
”Suruissani kirjoitan hiljaisessa huoneessani, yksin niin kuin olen aina ollut, yksin niin kuin tulen aina olemaan.” Soares on valinnut yksinäisyyden. Hän torjuu yhteyden toisiin ihmisiin, mutta samalla kaipaa sitä. Erityisesti hän muistelee, surumielisellä lämmöllä, alkuperäisiä rakastetuksi tulemisen kokemuksiaan – ihmisiä, jotka rakastivat häntä hänen lapsuudessaan. ”Aina kun muistan heitä, koko sieluni vapisee ja tunnen olevani karkotettu kaikista sydämistä, yksin minuuteni yössä – – .”
Yksinäisyyden romantisointi, yksinäisyyden etujen perustelu, on tietysti osaltaan vain tällaisten kipeiden muistojen tukahduttamista. Soares on kuitenkin onnekkaampi kuin moni muu. Yksinäisyyden syvyyskisan epäonnisia voittajia ovat ne, joilta myös varhaiset rakastetuksi tulemisen kokemukset kokonaan puuttuvat. Tällaisiakin ihmisiä on, myös ei-fiktiivisessä maailmassamme.
Pic by Kristina Tripkovic, Unsplash
Introvertti
Psykologian termein ilmaistuna Soares on introvertti, joka kuormittuu kohtaamisista ja kykenee ajattelemaankin vain yksinäisyydessä: ”Toisen ihmisen – kenen tahansa – läsnäolo hidastaa heti ajatteluani – – menetän älykkyyteni, en kykene enää puhumaan ja puolen tunnin kuluttua olen vain väsynyt.” Muun muassa tämä selittää Soaresin hakeutumista yksinäisyyteen.
Fiktiivinen Soares on kuin tosielämän luonnontutkijakuuluisuus Charles Darwin, joka koki seuraelämän kuormittavana ja pakotti koko perheensä viettämään sosiaalisesti eristäytynyttä elämää. ”Pelkkä ajatus siitä, että joudun olemaan tekemisissä jonkun muun kanssa, saa minut hermostumaan. Yksinkertainen kutsu illalliselle ystävän kanssa aiheuttaa minussa tuskaa, jota on vaikea määritellä. – – pelkkä ajatus häiritsee mieltäni koko päivän, ja joskus alan murehtia asiaa jo edellisenä iltana, niin että nukun huonosti.”
Paradoksi
Soares on eristäytynyt aktiivisesti ja minimoinut tarkoituksellisesti yhteydenpidon muiden ihmisten kanssa. Hän huomaa kuitenkin, että toisista ihmisistä on mahdotonta päästä kokonaan eroon. Ollessaan seurassa, hän on yksin, mutta myös päinvastoin: ”Ja muut ovat minussa. Minun on pakko olla heidän kanssaan, vaikka he eivät ole lähelläkään. Yksinkin ollessani olen monien ihmisten ympäröimä. Ei ole mahdollista paeta, ellen pakene itsestäni.”
Soares paheksuu muiden joukkoon liittymistä, koska ”liittyminen yhteen toisten kanssa on kuolemaa” ja ”sairaalloinen impulssi”. Hän on huolissaan ryhmän yhdenmukaistavasta vaikutuksesta ja yksilöllisyytemme katoamisesta, jos ”me tuhlaamme persoonallisuutemme yhteiselon orgioissa”. Toisaalta hänen huolensa vaikuttaa turhalta, sillä Soaresille ihmisen yksinäisyys on väistämätöntä ja kohtaaminen mahdotonta, koska ”kukaan ei ymmärrä toista. Olemme, kuten runoilija sanoi, saaria elämän valtameressä; välillämme virtaa meri, joka määrittelee ja erottaa meidät.”
Vähentyminen
Ja kuitenkin: Soaresin elämässä toteutuu se, minkä moni ihminen monella työpaikalla kokee samalla tavalla tänäkin päivänä – vaikka ei edes tunnista kokevansa. Työkaverit rasittavat ja ärsyttävät eikä heitä aina jaksaisi – mutta silti he (ja muut itsestäänselvyysihmiset arjessamme) ovat onnemme ankkureita tai ainakin tärkeä osa onneamme.
Soares joutuu luopumaan kollegastaan pikku toimistolla, jossa hän hoitaa apulaiskirjanpitäjän tointaan. Toimistopoika muuttaa takaisin kotikaupunkiinsa. Vaikka Soaresille ”liittyminen yhteen toisten kanssa on kuolemaa”, paradoksaalisesti myös ihan tavallisesta kollegasta luopuminen osoittautuu pieneksi kuolemaksi. ”Hän lähti tänään kotikaupunkiinsa, ilmeisesti lopullisesti. Tarkoitan niin sanottua toimistopoikaa, samaa miestä, jota olen alkanut pitää osana – – minua ja maailmaani. Hän lähti tänään. Käytävällä – – hän vastasi arasti halaukseeni, ja minulla oli tarpeeksi itsehillintää ollakseni itkemättä – – hän oli olennainen osa elämäni sisältöä, koska hän oli on näkyvä ja inhimillinen. Tänään vähennyin, en ole enää sama kuin ennen. Toimistopoika lähti tänään.”
Olemme toisille tärkeitä silloinkin, kun emme tiedosta olevamme. Toiset ovat meille tärkeitä silloinkin, kun emme arjessamme ehdi tätä huomata. (Ajatukseni viivähtää hetken niiden luona, jotka ovat syrjäytyneet työelämästä. Joilla ei ole työkavereita, joista voisi rasittua ja ärsyyntyä ja ilahtua.)
Kaipaus
Lopulta Soares tunnustaa kuitenkin kärsivänsä yksinäisyydestään: ”En ole vieläkään onnistunut olemaan kärsimättä yksinäisyydestäni. On vaikea saavuttaa sitä hengen hienostuneisuutta, jossa eristäytymisestä tulee rauhaa ilman ahdistusta.”
Hän myös paljastaa sittenkin kaipaavansa kohtaamisia, joiden arvon hän toistuvasti pyrkii kiistämään. Näitä kohtaamisia hän etsii kirjojen ja muiden julkaisujen välittäminä: ”Tunnen enemmän sukulaisuutta ja läheisyyttä tiettyjen kirjoissa kuvattujen hahmojen ja julkaisuissa näkemieni kuvien kanssa kuin monien niin kutsuttujen oikeiden ihmisten kanssa – – .”
Intouduin kirjoittamaan tämän tekstin käydessäni läpi vanhoja muistiinpanojani Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan englanninkielisestä ja suomennetusta laitoksesta. Samalla muistutin itseäni siitä, mitä olen kirjasta oppinut. Päätin soveltaa oppimaani entistä määrätietoisemmin omassa elämässäni, heti tänään.
Pessoa, Fernando 2001 (alkuperäistekstit kirjoitettu viimeistään 1935). The Book of Disquiet. Perustuu portugalinkieliseen editioon Livro do Desassossego vuodelta 1998. Em. edition toimittanut ja tämän englanninkielisen edition toimittanut ja englanniksi kääntänyt Richard Zenith. Lontoo: Penguin Books.
Pessoa, Fernando 2016. Levottomuuden kirja. (Uudistettu painos Andalusialaisen Koiran vuonna 1999 julkaisemasta suomennoksesta.) Portugalinkielinen alkuteos Livro do Desassossego. Tekstit syntyneet vuosina 1912–1935. Suomentanut Sanna Pernu. Helsinki: Viisas Elämä.
”Minulla ei ole yhtään ystävää…” -sitaatti em. Sannan Pernun suomentamasta teoksesta. Muut Pessoa-sitaatit em. Richard Zenithin toimittamasta englanninkielisestä laitoksesta, sitaattien suomennokset Jussi T. Koski.