Vuoden 2022 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa Iida Rauman romaanissa Hävitys kyseenalaistetaan koulujen normaaliuden käsite, rakennetaan sosiaaliluokkia purkamalla seiniä ja maalataan kuva koulusta rakenteellisen väkivallan, opettajien mielivallan ja koulukiusaamisen pesäkkeenä.

”Ja eiks vaa ooki yllättävää mite harvoin semmosii ampumisii tapahtuu ku kummiski tietää mimmosii paikkoi koulut on?”

Kirjassa menneisyyttään läpikäyvä A kertoo, kuinka hän ”  – – oli ajautunut jokseenkin perversseistä syistä pedagogisiin opintoihin”. Hän ei samaistunut millään tasolla opiskelukavereihinsa, tuleviin opettajiin, tunsi olevansa vierasta lajia, vaikka ”mielipuolisimpina hetkinään hän harkitsi jopa luokanopettajalinjaa”.

Homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastineet

Rauma antaa romaanissaan ymmärtää, että koulun ahdas käsitys normaaliudesta, kyvyttömyys ymmärtää (oikeasti) erilaisuutta ja tähän kyvyttömyyteen perustuva alistava vallankäyttö ja pedagoginen väkivalta saavat alkunsa jo alan opiskelijavalinnoissa.

”Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa  – – . Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi.”

Opettajiksi opiskelevat olivat niin samanlaisia, että heidän olisi myöhemmin alalla toimiessaankaan mahdotonta ymmärtää (oikeasti) erilaisuutta. Romaanissa A toisaalta pitää ”erilaisuuden ymmärtämistä” outona opetussuunnitelman tavoitteena. Se on alentava tapa lähestyä ihmisyksilöiden moninaisuutta. ”Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja  – – .”

Kouluinstituution kritiikin kärki kohdistuu Hävitys-romaanissa juuri normaaliuden käsitteeseen. Se typistetään koulussa niin kapeaksi, että ”kuka tahansa saatettiin sysätä epänormaaliuden piiriin”. Tämä on tuhoisaa kasvaville lapsille ja nuorille, joiden tulisi voida – filosofi Foucault´n sanoin – harjoittaa ”oikeutettua outouttaan” ja vahvistua siinä. Toki samalla hyvän käytöksen, toisten kunnioittamisen ja yhdessä elämisen taitoja kehittäen.

Kapea normaaliuden käsite voi olla tuhoisa myös opettajan ammatissa toimiville aikuisille, jotka eivät itse sovi ahtaaksi määriteltyyn opettajan muottiin. Varmasti ilmiöön voi törmätä muidenkin professioiden piirissä. Ylipäänsä on aina surullista, kun ihmisten yhteisöt näivettävät potentiaaliaan kehittyä ja innovoida hylkimällä erilaisuutta ja määrittelemällä oman normaalinsa ahtaasti (vaikka voivatkin suunnitelmaretoriikan tasolla toimia toisin).

Puretaan seiniä, rakennetaan sosiaaliluokkia

Romaanissa A kuvaa myös sitä, miten koulurakentamisen trendit synnyttävät eriarvoistumista ja muita koulumaailman hyvin tunnistamia ongelmia. Koulurakentamisen kritiikki kasvaa koko kouluinstituution kritiikiksi. Aihe on itselleni läheinen; kun Hävitys julistettiin Finlandia-voittajaksi, johtamani koulu oli juuri muuttanut uuteen koulurakennukseen vuosikausia jatkuneen suunnittelu- ja rakentamisprojektin jälkeen.

”Seinättömät, sermien jakamat tilat, sellaiset olivat muotia kouluissakin, lisääntyneet aistiärsykkeet täydellisen rikasta ja kuohkeaa maaperää keskittymisongelmille, oppimisvaikeuksille ja turhautumisen purkautumiselle aggressioksi. Ikään kuin peruskoulu olisi päättänyt  – – ryhdistää profiiliaan järjestelmänä, jonka tarkoitus oli ensisijaisesti erotella ja karsia, opettaa jo varhaisessa vaiheessa herkimmille, köyhimmille, levottomimmille, lukihäiriöisimmille, ei-suomenkielisille tai vain epäsuosituille, ettei niillä olisi tulevaisuutta, ei edes sitä vähää kuin niiden ikätovereilla. Samaan aikaan, samojen kliinisten loisteputkivalojen hohteessa purettiin luokkahuoneita ja rakennettiin sosiaaliluokkia  – – .”

Ollaan me opettajainhuoneeski puhuttu

Iida Rauman Hävitys-romaani antaa lohduttoman kuvan koulusta rakenteellisen väkivallan, opettajien mielivallan ja koulukiusaamisen pesäkkeenä, joka on kyvytön päätehtävässään, oppimisen intohimon sytyttämisessä. ”  – – niin kuin koulujärjestelmän tehtävä olisi aina ja iankaikkisesti kitkeä kiinnostus oppimiseen ja osoittaa, että kun mitä tahansa asiaa tarkasteli riittävästi, se paljastui pohjimmiltaan pitkäpiimäiseksi ja yhdentekeväksi.” Kukaan tolkun ihminen ei tietenkään väitä, etteikö koulujärjestelmän tehtävä ole täsmälleen päinvastainen.

Myös A:n kuvaus peruskoulun opettajien häntä kohtaan osoittamasta välinpitämättömyydestä kiusaamistapauksissa on hyytävää luettavaa: ”Joo, ollaan me opettajainhuoneeski puhuttu siit et sua on potkittu aika ikävän näkösesti pitkin käytävii, yläasteen musiikinopettaja totesi A:lle ja jätti hänet sanattomaksi. Että aikuiset olivat rupatelleet häneen kohdistuvasta väkivallasta opettajainhuoneen mukavasti nuhjaantuneissa nojatuoleissaan pullapitkon sokerit suupielistä varisten, eikä kukaan niistä ollut tehnyt asialle mitään, ikään kuin olisi ollut ihan ok ja normaalia, että häntä potkittiin.”

Hävitys-romaanin kuva kouluista ei tietenkään ole koko totuus eikä totuus lainkaan siinä mielessä, että kyseessä on taideteos, romaani. Romaani kuitenkin asettaa eteemme peilin, johon jokaisen koulualan ammattilaisen ja kehittäjän on syytä nöyrästi katsoa, ilman Instagram-filttereitä.

Rauma, Iida 2022. Hävitys. Tapauskertomus. Digitaalinen kirja. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Siltala.

Pic (käsiraudat) by niu niu, Unsplash

Lue myös: Koulu – oppimisen ja luovuuden sammuttamisen instituutio (?)

Lue myös: Peruskoulu: tavoitteena "normaali" (ja tavoitteen hinta)