Koulu – oppimisen ja luovuuden sammuttamisen instituutio (?)
Oppimisen ymmärtäminen myös itseisarvona. Oppijan omat mielenkiinnon kohteet. Mahdollisuus innostua ja kokeilla. Vapaus ja autonomia. Näistä rakentuu hyvä oppiminen ja luovuus.
Koulu on paikka, jossa joukko lapsia istuu joka arkipäivä paikallaan lukujärjestyksen viipaloimissa pätkissä kuuntelemassa opettajaa ja oppimassa asioita, joiden merkitystä oman arkielämänsä kannalta he eivät ymmärrä.
Perinteisen koulun puutteet oppimisen ja luovuuden edistämisessä kiteytyvät tähän määritelmään, joka samalla tiivistää psykologi Howard Gardnerin analyysin kouluinstituution universaaleista kipupisteistä. Vuoden 2022 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa Iida Rauman romaanissa Hävitys puhutaan samasta asiasta. Romaanissa koulu kuvataan latistavana paikkana, joka ei edistä vaan estää oppimista: ” – – niin kuin koulujärjestelmän tehtävä olisi aina ja iankaikkisesti kitkeä kiinnostus oppimiseen ja osoittaa, että kun mitä tahansa asiaa tarkasteli riittävästi, se paljastui pohjimmiltaan pitkäpiimäiseksi ja yhdentekeväksi.”
Kuvaus tuntuu epämiellyttävällä tavalla tutulta: moni myöhemmin oman alansa aikaansaajaksi kehittynyt ja luovaksi noteerattu ihminen on kokenut kouluoppimisen samalla tavalla. Luovuustutkimuksen piirissä asiaa on tutkittu haastatteluiden ja elämäkertojen avulla. Seuraavassa muutamia esimerkkejä.
Graham Greene, David Lynch, Albert Einstein
Brittikirjailija Graham Greene yritti yhdessä koulunkäyntinsä vaiheessa itsemurhaa, koska koulu merkitsi hänelle hänen omien sanojensa mukaan vain "yksitoikkoisuutta, nöyryytystä ja henkistä tuskaa". Elokuvaohjaaja David Lynch on kuvannut koulua ”rikokseksi nuoria ihmisiä kohtaan”, erityisesti koska se ”tuhosi vapauden siemenet” ja koska ”opettajat eivät rohkaisseet tiedonhankintaa eivätkä myönteistä asennetta”.
Albert Einstein — joka oli kouluvuosinaan keskinkertainen oppilas — kärsi koulun tiukasta kurista eikä myöhemminkään sietänyt ehdottomia auktoriteetteja. Einsteinin jo kouluvuosina vahva kiinnostus tieteeseen melkein sammui teini-iässä, koska hän koki Saksassa saamaansa varhaiseen kouluopetukseen liittyvän pakottamisen, kokeet ja asioiden väkinäisen muistiinpainamisen niin vastenmielisiksi. Einstein koki, ettei hänen annettu oppia vapaasti ja omilla ehdoillaan, mikä hänen näkemyksensä mukaan on todellisen oppimisen välttämätön edellytys.
Myöhemmin Einstein sai ajattelunsa käyntiin sellaisissa oppilaitosympäristöissä, joissa korostettiin yksilöllistä omaehtoista oppimista, rentoa oppimisilmapiiriä ja ei-autoritäärisiä suhteita opiskelijoiden ja opettajien välillä. Toisin sanoen Einstein alkoi todella oppia vasta, kun oppiminen siirtyi ”from external to internal control” ja toteutui moniarvoisessa, suvaitsevassa ilmapiirissä.
Orhan Pamuk, Haruki Murakami, Charles Darwin
Einsteinin koulukokemuksia muistuttavat myös toisen Nobel-voittajan, turkkilaisen kirjailijan Orhan Pamukin koulumuistot. Istanbul-teoksessaan Pamuk kirjoittaa huomanneensa pian koulun aloitettuaan, että häntä kyllästytti ”oppia asioita joltakin toiselta”. Pamukille oppimisen sisäinen (omaehtoinen) kontrolli on tärkeää aivan kuten se oli Einsteinille – ja kuten se on japanilaiskirjailija Haruki Murakamille.
Murakami kertoo alkaneensa nauttia opiskelusta vasta sitten, kun se ei ollut enää pakollista. ”Peruskoulusta yliopistoon asti en ollut koskaan kiinnostunut asioista, joita minun oli pakko opiskella. ― ― Aloin nauttia opiskelusta vasta päästyäni koulutusjärjestelmän läpi ja tultuani ns. yhteiskunnan jäseneksi. Jos jokin asia kiinnosti minua, ja jos pystyin opiskelemaan sitä omaan tahtiini ja omalla tavallani, olin aika tehokas hankkimaan tietoja ja taitoja.” Murakamin mukaan ”kaikkein tärkein asia jonka opimme koulussa on se tosiasia, että kaikkein tärkeimpiä asioita ei voi oppia koulussa”.
Omaelämäkerrassaan evoluutioteorian kehittäjä Charles Darwin kirjoittaa, että " — — kouluaikoinani — — ainoat lupaavat ominaisuudet minussa olivat vahva ja monipuolinen harrastus ja suuri into kaikkeen mikä kiinnosti minua sekä mutkikkaiden asioiden ymmärtämisen tuottama nautinto". Mutta saiko Darwin tukea innolleen? Eipä saanut. Oppivelvollisuuskoulussa jopa koulun oma rehtori pilkkasi nuorta Charlesia tämän voimakkaasta kiinnostuksesta kemiaa kohtaan. Darwinin luokkatoverit antoivat hänelle pilkkanimen “kaasu” (Gas). Koulukiusaamisesta ei todennäköisesti osattu vielä tuolloin puhua. Darwin on kirjoittanut, ettei mikään olisi voinut olla hänen mielelleen vastenmielisempää kuin opetusohjelmaltaan klassinen, muinaista maantiedettä ja historiaa painottanut koulu. Oppimisen näkökulmasta Darwin sanoo oppivelvollisuuskoulun olleen hänelle pelkkä tyhjiö (a complete blank).
Myöhemmin Darwin opiskeli ensin kaksi vuotta Edinburghissa lääkäriksi, ja oli läpeensä tylsistynyt. Seuraavat kolme vuotta hän opiskeli Cambridgessä isänsä toivomuksesta papiksi, mutta Darwinin oman kuvauksen mukaan akateemisessa mielessä Cambridgen vuodet "valuivat yhtä lailla hiekkaan kuin aikani Edinburghissa ja sitä ennen koulussa". Lopulta Darwin löysi oman tahtonsa ja suuntautui intohimoisesti ja menestyksekkäästi luonnontieteilijäksi.
J.M. Coetzee, Thomas Mann, Hermann Hesse
Kielteisiä koulukokemuksia on kuvattu tarkkanäköisesti myös kaunokirjallisuudessa. Esimerkiksi eteläafrikkalaisen Nobel-kirjailijan J.M. Coetzeen omaelämäkerrallinen Boyhood-romaani on monella tavalla Iida Rauman Hävityksen hengenheimolainen (vaikka onkin leimallisesti poikakirja Rauman teoksen ollessa leimallisesti tyttökirja). Se osoittaa, kuinka lapsuuden koulukokemukset vaikuttavat ihmisessä läpi hänen elämänkaarensa.
Teoksessa Coetzee kertoo poikavuosistaan pienessä Worcesterin maalaiskaupungissa Etelä-Afrikassa, sittemmin Kapkaupungissa. Hän kuvailee myös kokemuksiaan koulusta: sitä, kuinka teoksen poika kokee tyhmistyvänsä koulussa, kutistuvansa, ei kasvavansa; sitä, kuinka tämä haluaisi ilmaista itseään ainekirjoituksissaan mutta kokee olevansa pakotettu kirjoittamaan neutraalisti, huomaamattomasti, itsensä kieltäen. Opettaja, herra Whelan, jotenkin pienentää häntä.
Thomas Mannin romaanissa Huijari Felix Krullin tunnustukset kertoja Felix Krull kuvaa suhdettaan kouluun samassa hengessä ja koruttomasti: “Pidän tarpeettomana erityisesti perustella kasvavaa vastenmielisyyttä, jota tunsin tätä vihamielistä laitosta kohtaan. Kykenen yleensä elämään vain edellyttäen, että henkeni ja mielikuvitukseni on vapaa, ja tästä syystä jopa pitkäaikainen oleskeluni kuristushuoneessa on minulle vähemmän epämiellyttävä muisto kuin orjuuden ja pelon kahleet, joihin kalkinvalkean, laatikkomaisen talon näennäisesti kunniakkaampi kuri pikkukaupungissamme kietoi herkän pojansielun.”
Hermann Hessen teos Muuan nuoruus on puolestaan omaelämäkerrallinen kertomus nuoren pojan kehitysvuosista 1900-luvun alun schwarzwaldilaisessa pikkukaupungissa. Tämäkin teos on pysyvästi ajankohtainen puheenvuoro siitä, kuinka ulkoapäin asetettujen tavoitteiden pakko voi musertaa nuoren luovuuden alleen.
Päähenkilö, nuori Hans Giebenrath, on hyvä oppilas, jota opettajat ja vanhemmat kirittävät jatkuvasti yhä parempiin saavutuksiin. Erään kesäloman aikana ensin kirkkoherra ja sitten rehtori antavat Hansille “tulevaisuuteen valmistavia lisätöitä”. Näiden seurauksena Hans alkaa palaa loppuun. Hänelle mieluisaan onkimiseen ei tahdo jäädä aikaa, ei ainakaan hyvällä omallatunnolla. Hän alkaa kokea yhä useammin apaattisuus-, uupumus- ja toimettomuuskohtauksia, joiden aikana hän ei suoriudu hyvin edes arkisista askareistaan. Hän saa usein myös päänsärkykohtauksia. Hän ajautuu itsensä ulkopuolelta asetettujen tavoitteiden ahdistavaan vankilaan. Lopulta Hans kadottaa oman tahtonsa täysin. Koulussa hän lyöttäytyy ”pahojen poikien” seuraan ja alkaa ”alisuoriutumaan”.
”— — koulu ja isän ja muutamien opettajien barbaarinen kunnianhimo olivat saattaneet tämän hauraan olennon perikadon partaalle häikäilemättömästi riepottelemalla viatonta lapsensielua, jonka olivat saaneet käsiinsä. Miksi hänet oli pakotettu herkimpinä ja vaaranalaisimpina poikavuosinaan joka päivä työskentelemään myöhään yöhön asti? Miksi häneltä oli otettu pois kaniinit, miksi hänet oli tahallisesti eristetty latinakoulun aikaisista tovereistaan, miksi häneltä oli kielletty onkiminen ja retkeily, ja häneen oli istutettu ontto ja hengetön arkisen repivän kunnianhimon ihanne? Miksi hänelle ei ollut suotu edes lomaa, jonka hän tutkinnon jälkeen olisi ansainnut?”
Koulun ja työelämän kehittämisen avainkysymys
Oppimisen ymmärtäminen myös itseisarvona. Oppimisen omaehtoisuus. Itse asetetut tavoitteet. Oppijan omat mielenkiinnon kohteet. Mahdollisuus innostua ja kokeilla. Vapaus ja autonomia. Näistä rakentuu hyvä oppiminen ja luovuus.
Omaelämäkerrallisessa tekstissään vuodelta 1949 Einstein pitää vapautta luovan mielen tärkeimpänä ravintona ja ihmettelee, etteivät pakkoon ja velvollisuudentunteen luomiseen perustuvat ”modernit opetusmenetelmät” ole jo täysin tukahduttaneet ihmisten halua tutkia ja oppia. Liikaa rajoituksia ja liian vähän vapautta sisältyi myös filosofi Hans-Georg Gadamerin kouluvuosiin. ”[Koulussa] monet terveen kielimielikuvituksemme tuotteet eivät enää olleet sallittuja, vaikka näyttivätkin meistä oikeilta! Samoin on piirustustunneilla, jotka johtavat usein siihen, että kouluun mentyään lapsi menettää halunsa ja taitonsa piirtää.”
Vapaudesta, autonomiasta ja kuvataiteen tunneista kertoo omakohtaisen tarinan myös yksi modernin luovuustutkimuksen pioneeri, Teresa Amabile. Lastentarhassa hänen opettajansa oli rohkaissut Teresaa kehittämään taiteellista luovuuttaan ja saanut hänet uskomaan omaan lahjakkuuteensa. Kaikki muuttui oppivelvollisuuskoulun ensimmäisellä luokalla.
Kuvataiteen tunneilla opettaja antoi ensimmäisen luokan oppilaille malliksi pieniä valokuvia taiteen mestariteoksista ja pyysi heitä yhä uudestaan kopioimaan niitä vahaliiduilla piirustuspaperille. Pikku Teresassa tämä tehtävänanto aiheutti syvää turhautumista – asia, jonka hän on muistanut läpi elämänsä.
Amabile uskoo, että hänen motivaationsa luovuustutkijan uralle syntyi tuon kokemuksen myötä. Hän koki tulleensa kahlituksi, ohjatuksi ja kontrolloiduksi. Hän kadotti motivaationsa piirtämiseen. Mutta myöhemmin hänestä tuli yksi luovuuden ja motivaation välisen suhteen johtavista tutkijoista maailmassa sekä yksi luovuuden sosiaalipsykologiaksi kutsutun alan perustajista.
Kymmeniä vuosia turhauttavan koulukokemuksensa jälkeen ja tutkittuaan laajasti luovuutta työelämässä Amabile on esittänyt yleistävän johtopäätöksen: itsensä autonomisemmiksi arkiympäristöissään kokevat ihmiset ovat luovempia kuin itsensä tavalla tai toisella kahlituiksi, ohjatuiksi ja kontrolloiduiksi kokevat ihmiset. Tämä pätee sekä lapsiin kouluissa että aikuisiin työpaikoilla. Erityisen tärkeää on kokemus siitä, että voi vaikuttaa sekä omiin tehtäviinsä että niiden suorittamistapaan.
Miten tätä autonomian kokemusta voidaan vaalia? Siinä suomalaisenkin koulun (ja työelämän) kehittämisen avainkysymys.
PS. Tämä teksti syntyi kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon vuonna 2022 voittaneen Iida Rauman romaanin Hävitys innoittamana. Valitsin tekstiini tarkoituksellisesti ”vanhoja ja klassisia” esimerkkejä luovien ihmisten koulukokemuksista. Vaikka esimerkeillä on jo ikää, niissä kuvattu koulu on hämmästyttävän samanlainen kuin Hävitys-romaanin koulu. Tämä sai minut mietteliääksi.
Kaikki koulukokemukset eivät tietenkään ole kielteisiä. Monien myöhemmin luoviksi arvioitujen henkilöiden kokemukset koulusta ovat neutraaleja, eivätkä myönteisetkään koulumuistot ole harvinaisia. Myönteiset koulumuistot liittyvät usein opettajilta saatuun rohkaisuun ja oppilaan erityisten tarpeiden ja vahvuuksien huomioimiseen.
Pic (Einstein) by salvatore ventura, Unsplash. Pic (schoolboy) by Matese Fields, Unsplash.
