Eräs arvojen ohjaama elämä, erään elämän arvo
Kutsumuksen hienous. Vaatimattomankin elämän merkityksellisyys. Rakkauden ja rakkaudettomuuden muodot. Elävät keskustelut kuolleiden kanssa. ”Himo ja oppiminen. Muuta ei loppujen lopuksi ole.” Pieni osa minusta on kuin onkin tässä tekstissä ja pysyy täällä.
John Williamsin Stoner-romaanissa vaatimattomista oloista pientilallisperheestä ponnistava William Stoner aloittaa yliopisto-opintonsa isänsä toivomuksesta maataloustiedekunnassa. Pian hän kuitenkin siirtyy opiskelemaan kirjallisuutta, joka vetää häntä vastaansanomattomasti puoleensa.
Neljännen opintovuoden kuluessa lehtori Archer Sloane selkiyttää Stonerin urasuunnitelmat tarkkanäköisellä kommentillaan: ”Ettekö te muka tiedä, herra Stoner? – – Ettekö te vielä ymmärrä itseänne? Teistä tulee opettaja.” Kun Stoner ihmettelee, kuinka hänen opettajansa voi tämän tietää, Sloane vastaa: ”Se johtuu rakkaudesta, herra Stoner – – Te olette rakastunut. Niin yksinkertaista se on.”
Stoner on rakastunut kirjallisuuteen. Hän on rakastunut kirjallisuuden oppimiseen ja kirjallisuudesta oppimiseen. Tiedostettuaan tämän Stoner jättää lopullisesti taakseen vanhempiensa toiveen siitä, että hän valmistuttuaan jatkaisi näiden työtä perheen maatilalla.
Romaanin alussa päähenkilö Stonerin elämä kronikoidaan lyhyesti. Se kuvataan arkiseksi ja värittömäksi akateemisen puurtajan elämäksi. ”William Stoner aloitti opinnot Missourin yliopistossa [Columbiassa] yhdeksäntoistakesäisenä vuonna 1910. Kahdeksan vuotta myöhemmin ensimmäisen maailmansodan riehuessa kiivaimmillaan hän valmistui filosofian tohtoriksi ja otti vastaan opetustehtävät samaisessa korkeakoulussa. Hän opetti siellä kuolemaansa saakka, vuoteen 1956. Stoner ei ylennyt apulaisprofessuuria korkeammalle, ja ani harva hänen luennoillaan käynyt opiskelija muistaa hänet hyvin.”
John Williamsin oma ura muistutti ulkoisesti Stonerin uraa. Williams opetti Denverin ylipistossa kolmekymmentä vuotta, eläköityi vuonna 1985 englannin kielen professorina ja kuoli vuonna 1994. Photo by Marco Chilese, Unsplash
Kutsumuksen ylväys ja hinta
Stonerin vähälukuiset ihmissuhteet jäävät tavalla tai toisella vajaiksi ja hänen uransa jää monella mittarilla keskinkertaiseksi. Mutta silti teoksesta hahmottuu arvokas ja omille arvoille uskollisena pysyen eletty elämä. Johdannossaan romaaniin John McGahern siteeraa Williamsin vanhoilla päivillään Brian Wooleylle myöntämää haastattelua. Siinä kirjailija kuvaa omaa suhdettaan teokseensa ja sen päähenkilöön:
”Mielestäni [Stoner] on aito sankari. Monet romaanin lukijat ajattelevat, että Stonerin elämä oli säälittävä ja epäonnistunut. Minusta hän eli hyvän elämän. Hänen elämänsä oli taatusti parempi kuin useimpien ihmisten. Hän teki työtä jota halusi tehdä, hänellä oli jonkinlainen tuntuma työhönsä ja hänellä oli ymmärrys siitä, miten tärkeää hänen työnsä oli. Hän näki arvoja, jotka ovat tähdellisiä… Minulle romaanissa on olennaista työn merkitys Stonerille. Opettaminen on hänelle työtä sanan hyvässä ja kunniallisessa merkityksessä. Ja työ antoi hänelle identiteetin ja teki hänestä sen mikä hän oli… Kaiken perusta on se että rakastaa sitä mitä tekee. Jos rakastaa jotain asiaa, sitä oppii ymmärtämään. Ja jos sitä ymmärtää, on oppinut paljon. Tuon rakkauden puuttuminen on huonon opettajan tunnusmerkki…”
Stoner saa valmistujaispäivänään vihdoin sanottua vanhemmillleen, että ei palaa kotiin vaan jatkaa perustutkinnon jälkeen vielä opintojaan. Vanhempien on aluksi vaikea ymmärtää, miksi opintoja pitäisi jatkaa. ”Vastahan minä näin, että sinä valmistuit tänään” isä lausuu, mutta hyväksyy lopulta ainoan lapsensa valinnan: ”Jos sinusta tuntuu, että sinun pitää jäädä tänne lukemaan kirjojasi, niin se sinun kuuluu tehdä. Kyllä me äidin kanssa pärjätään.”
Kirjassa kuvataan lyhyesti mutta vaikuttavasti myös sitä haikeaa erkaantumisen tunnelmaa ja erillisyyden tunnetta, jota perheen ensimmäisenä sivistyneistöön itseään opiskeleva usein tuntee. Kun Stoner vierailee vanhempiensa luona kesällä hän huomaa etäisyyden kasvaneen itsensä ja vanhempiensa välillä. ”Vanhemmat ilahtuivat jälleennäkemisestä eivätkä vaikuttaneet katkerilta hänen päätöksestään. Mutta Stoner huomasi, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa heille; hän oivalsi, että hänestä ja vanhemmista oli jo tulossa vieraat toisilleen, ja tunsi tämän menetyksen voimistavan rakkauttaan.” (Muistelmateoksessaan Hunger of Memory Richard Rodriguez kuvaa samanlaista itsensä sivistämisen, kouluttautumisen ja luokkahyppäämisen synnyttämää haikeutta. Luin teoksen jo parikymppisenä, mutta se jätti vuosikymmeniä kestäneen vahvan muistijäljen.)
Elämä lyhyt, tie ymmärrykseen pitkä
Jatkaessaan opintojaan Stonerin valtaa ajoittain luoville ihmisille tyypillinen pakahduttava tietoisuus ajan niukkuudesta, elämän lyhyydestä ja opittavien asioiden pohjattomasta paljoudesta. ”Joskus kirjoihin syventyessään hänet valtasi ymmärrys siitä, miten paljon oli asioita joita hän ei tiennyt ja kirjoja joita hän ei ollut lukenut, ja hänen tavoittelemansa seesteisyys särkyi hänen tiedostaessaan, kuinka vähän aikaa hänellä oli, kuinka paljon oli luettavaa, kuinka paljon opittavaa.”
Stoner assosioituu mielessäni Sartren Inho-romaanissaan kuvaamaan itseoppineen hahmoon. Tämä parodioitu humanistihahmo on asettanut itselleen sivistysohjelman: hän lukee kirjastossa teoksia aakkosjärjestyksessä, jättämättä mitään väliin, ja odottaa aikaa, jolloin tulee tietämään kaiken tiedettävissä olevan. "Mutta minulla on niin kovin vähän itseluottamusta. Pitäisi ensin lukea kaikki."
Photo by Niklas Ohlrogge, Unsplash
Stonerin avioliitto Edithin kanssa jää tunnekylmäksi ja onnettomaksi. Asiantilaa paikkaa intellektuaalisesti ja seksuaalisesti yhteensopivampi suhde Katherine Driscollin kanssa, joka sekin kuitenkin aikanaan päättyy. ”Himo ja oppiminen. – – Muuta ei loppujen lopuksi ole” kuuluu Katherinen esittämä elämänkiteytys, jonka Stonerkin kokee omakseen ja jolle näiden kahden ihmisen yhteys rakentuu.
Stonerin elämän viimeisinä hetkinä hänen ja Edithin välillä vallitsee kuitenkin tietynlainen rauha. ”Toisinaan Edith tuli ja istuutui sängyn reunalle hänen viereensä, ja he juttelivat. He puhuivat mitättömistä asioista – ihmisistä joita tunsivat pintapuolisesti, kampukselle valmistuvasta uudesta rakennuksesta, vanhan rakennuksen purkamisesta. Mutta sanoilla ei tuntunut olevan merkitystä. Heidän välilleen oli syntynyt uudenlainen seesteisyys. Se oli samanlaista hiljaisuutta kuin rakkauden alku; ja Stoner tiesi lähes vaistomaisesti, miksi niin oli käynyt. He olivat antaneet anteeksi kärsimyksen, jota olivat toisilleen aiheuttaneet, ja syventyivät miettimään, millaista heidän yhteinen elämänsä olisi voinut olla.”
Kirjailijan kuolemanjälkeinen elämä
Kuolinvuoteellaan, sairauden uuvuttamana, Stoner löytää yöpöydältä vielä kerran käteensä itse kirjoittamansa kirjan, jota hän silmäilee lämmöllä ja lempeydellä. ”Hänelle oli lähes yhdentekevää, että kirja oli unohdettu ja ettei sillä ollut mitään virkaa, ja kysymys siitä, oliko sillä joskus ollut arvoa, tuntui sangen joutavalta. Stoner ei kuvitellut löytävänsä itseään tuosta kirjasta, sen haalistuvilta sivuilta, mutta tiesi, että pieni osa hänestä, osa jota hän ei voinut kiistää, oli kuin olikin kirjassa ja pysyisi siellä.”
Suljen Stonerin digiedition, lasken Kindleni pöydälle. Ajattelen, että pieni osa Williamsia on tässä lukemassani hienossa kirjassa, aivan kuten osa kirjoittajaa on kenen tahansa kirjoittajan missä tahansa teoksessa. Kehitysbiologi Stephen Jay Gould kutsui tätä funktionaaliseksi kuolemattomuudeksi. Puolalainen kirjallisuuden Nobel-voittaja, runoilija Wislawa Szymborska kutsui tätä ikuistamisen voimaksi, kuolevan käden kostoksi.
Tässä ajatuksessa on jotakin hienoa, se sykähdyttää minua aina uudestaan. Yhä uudestaan olen kiitollinen niille kuolleille, joiden kanssa voin käydä heidän tekstiensä välityksellä eläviä keskusteluja. Elävät ovat usein aivan liian kiireisiä ja malttamattomia antautuakseen sellaisiin.
Sitä paitsi: kuolleet eivät puhu, mutta monesti heillä on enemmän sanottavaa.
Rodriguez, Richard 1982. Hunger of Memory. The Education of Richard Rodriguez. An Autobiography. New York: Bantam Books.
Sartre, Jean-Paul 1981. Inho. Ranskankielinen alkuteos La Nausée 1938. Kääntäjä Juha Mannerkorpi. Helsinki: Tammi.
Szymborska, Wisława 1967. The Joy of Writing kokoelmasta “No End of Fun”, 1967. Translated by S. Baranczak & C. Cavanagh. Copyright © Wisława Szymborska, S. Baranczak & C. Cavanagh.
Szymborska, Wislawa 2003. Sata Szymborskaa. Suomennos Martti Puukko ja Jarkko Laine. Helsinki: LIKE.
Williams, John 2015 (1965). Stoner. Samanniminen englanninkielinen alkuteos 1965. Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2015 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos. Suomentaja Ilkka Rekiaro. Johdanto John McGahern. Helsinki: Bazar. – John Williamsia pidetään yhtenä luovan kirjoittamisen opettamisen pioneereista.
